Epäluonnollista taas on se, että maanviljelijän elämä on Venäjällä ollut niin ennen maaorjuuden lakkauttamista kuin sen jälkeenkin, niin ennen lokakuun vallankumousta kuin etenkin sen jälkeen jatkuvaa, loputonta kärsimystä. Mikä silloin on yhden kollektivisoinnin ja kulakkien pakkotakavarikoinnin hinta!
Entä kirjallisuutemme narodnikkilaisine menneisyyksineen, onko se täyttänyt tehtävänsä tässä tragediassa? Täyttivätkö sen Rasputin, Belov, Abramov, Možajev, Tendrjakov? Kyllä vain. Ei aihe tietenkään loppuunkaluttu ole, mutta eivät suotta juuri näiden kirjailijoiden teokset herättäneet lukijakunnassa kiinnostusta ja vastakaikua, vaikka ne näyttävätkin (pinnallisella) ensi silmäyksellä kapea-alaisilta ja ahtaan kansallismielisiltä. Ne kiinnostivat, koska lukijat löysivät näiltä ns. maaseutukirjailijoilta vastauksia kysymyksiin siitä, mitä on neuvostoliittolainen reaalisosialismi tai kollektivisaatio tai kulakkien pakkotakavarikoinnit, vaan ehkä he oppivat, paremmin kuin mistään muusta lähteestä, miten maanviljelijä hävisi tästä maailmasta, millaista tuskaa siihen liittyi.
Yksi historian käännekohta oli toinen maailmansota. Se oli viimeinen sota, ainakin viimeinen maailmansota. Jos tulee vielä uusi maailmansota, ihmiskunta menehtyy. Ja siinäkin Venäjä oli taas kerran tapahtumien keskipisteessä.
Mikä sitten oli neuvostokirjallisuuden rooli sodan käsittelyssä? Riittää kun mainitsee nimen Vasili Bykov tai muistuttaa Vladimir Bogomolovista. Riittää kun lukee Viktor Astafjevin tänä vuonna Novyj mirissä julkaistavan sotaromaanin.
Ja lopuksi vielä yksi 1900-luvun ihmisyyden- ja ekologisuudenvastainen ilmiö: vainot ja toisiaan kuolemanleireillä tuhoavat ihmiset Auschwitzissä, Dachaussa, Gulagissa. Mitään vastaavaa historia ei tunne. Vain silloin on ollut uhka määrän korvaamisesta laadulla, luontoihmisen muuttumisesta antiluontoihmiseksi ja siten itsensä tuhoavaksi.
Ja taas kerran, me olimme varmaankin se maa, joka päädyimme lähemmäs kuilun reunaa kuin mikään muu. Jälkeenpäin sitten kirjallisuutemme kertoi maailmalla mitä kaikkea olimme nähneet "siellä".
Tästä kaikesta ei kukaan puhunut niin paljon ja siten kuin Solženitsyn. Ei hän suotta Vankileirien saaristossaan sano, että hänen paikkansa on yhtä lailla pakkotyössä kuin kirjallisuudessakin. Neuvostoliittolaisessa pakkotyössä. Ei hän suotta omistanut mestariteostaan niille, jotka olivat hänen rinnallaan, jotka menehtyivät. Nykyneuvostolukijalle Vankileirien saaristo on kuin jokin yhteiskunnallis-psykologis-moraalinen läystäke, dokumentti, joka paljastaa keitä me nykypäivän niin sanotut neuvostoihmiset olemme. Novyj mir julkaisee lukijoiden palautteita, ja näiden palautteiden lukijat tietävät, että minulla on perusteita sanoa näin. Eikä Solženitsyn ole ainoa leirien kronikoitsija, heitä ovat olleet myös Dombrovski, Šalamov, Jevgenija Ginzburg ja monet monet muut.
Johtopäätös: kirjallisuutemme joutui 1900-luvun mullistusten harjalle. Vain laiminlyöden itsensä historian ja sen tragedian, vain olematta välittämättä pennin vertaa niistä kärsimyksistä, joiden kohteeksi ei joutunut itse vaan jotkut aivan muut, voi kirjoittaa sellaisia ajatuksia ja artikkeleita, jotka saattavat tämän kirjallisuuden naurunalaiseksi ja innolla valmistella sen muistopalvelusta. Lukekaapa V. Jerofejevin artikkeli Literaturnaja gazetasta. Sen lukeminen oli minulle kauhean vastenmielistä, mutta omalla tavallaan välttämätöntä.
Mutta tässä on kyse, toistan toistamistani, ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan.
Toistaiseksi olemme tarkastelleen tätä kysymystä vain kirjallisuuden ja teknologian lähtökohdista: miten tämä vieraantuminen tapahtuu lähtien sanastosta, miten se jatkuu erinäisten teosten tyylissä sekä kirjallisuuden teemoissa ja sisällössä ylipäätään. Entä sitten filosofiselta kannalta? Vosiko olla, että joidenkin filosofisten käsitteiden menetys, tai ainakin ylenkatse, aiheuttaa tätä vieraantumista enemmän kuin mikään muu? Onko sellaista käsitettä?
Minusta tuntuu että on, Ikuisuuden käsite.
Ikuisuus on ikuista, sillä se on aidosti päättymätön eivätkä mitkään sen ilmiöt tai prosessit ole globaaleja tai tuhoisia vaan ainoastaan paikallisia. Ainoa mikä ei voi tuhoutua eikä muuttua on Ikuisuus. Ja Ikuisuuden käsite on pysyvä, ja se on itse asiassa pätevä kaikille, niin teologeille kuin ateisteillekin. Teologia merkkaa Ikuisuutta sanalla "Jumala". Ateisti ei toki sellaista tunne, mutta mikä hyvänsä sivilisaatio, joka on yrittänyt tai yrittää käsittää Ikuisuuden, ei periaatteessa tuo tähän käsitteeseen mitään uutta. Päähavainto on jo tehty: Ikuisuuden aika ja tila ovat päättymättömiä ja miten paljon Ikuisuutta tutkitaankaan, mitään merkittävää uutta siitä ei keksitä. Kun taas Maa, maallinen luonto on ainoa viestinviejä ja välittäjä meidän ihmisten, ja Ikuisuuden välillä. Siihen perehtyminen ja sen tuntemus ovat ilmiselvästi meidän kaikkien olemassaolomme merkitys, syy ja tehtävä, sen energia. (Ja kaikki energia juontuu aina lähteeseensä.)
Sivilisaatioiden muutosten aika on vaarallista ja velvoittaa vastuuseen. Nykyäänhän lähes mihin hyvänsä ihmiselämän käsittelyyn suhtaudutaan eloonjäämiskysymyksenä. Eloonjäämisen ei pitäisi olla vain materiaalinen kysymys vaan myös henkinen, ja ekologialla pitäisi olla esteettinen merkityksensä. Uudessa sivilisaatiossa kulttuuri ja aikamme kulttuuriset arvot saavat mielestäni sellaisen merkityksen, joka meillä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureista. Uskon, että venäläinen kirjallisuus, ja sen mukana venäjän kieli, eivät tässä yhteydessä katoa. Uskon näin, mutta vähän epäilen, sillä ihmisten kiinnostus historiaan on katoamassa. Sen huomaa erityisesti nuoressa polvessa, jonka toiveita historia ei ole lunastanut. Se ei myöskään ole opettanut heille elämää sen enempää kuin eloonjäämistäkään.
Viimeisen parin vuosisadan aikana historian merkitys on ollut valtava, kiitos tärkeiden tapahtumien ylitarjonnan. Mutta ehkä juuri siksi se on nyt vähenemässä. Nuori polvi tulee yhä vakuuttuneemmaksi, että historia ei ole opettanut heidän isilleen ja sedilleen paljonkaan, korkeintaan itsestäänselvyyksiä. Miksipä nuoriso siis intoutuisi historiasta?
Uutta sivilisaatiota eivät varmaankaan kiinnosta globaalit (eivätkä sen koommin kansallisetkaan) kokeilut, sen enempää yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin uskonnollisetkaan. Se ei tarvitse niitä harhakuvia, jotka ovat vaellelleet pitkin Aasiaa, Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa tai varsinkaan Eurooppaa. Sen tavoite on ekologinen hyvinvointi, jolle on alistettava niin talous, politiikka kuin sivistyskin. Liioittelenko? Voi olla, mutta se ei muuta ongelman ydintä miksikään.
Kyllä, luonto on aikanaan ottanut ihmisen suojiinsa. Mutta ihminen onkin päättänyt ryhtyä täysivaltaiseksi isännäksi ja on pystyttänyt luonnon kotiin ihkaoman epäluonnollisen talonsa. Nyt hänen ei auta muu kuin tarjota suoja luonnolle tuossa kodissaan, mutta ei kuitenkaan kuin köyhälle sukulaiselle vaan pikemminkin jonain, joka toisi mukanaan hallinnan ja järjestyksen tähän uuteen kotiin. Sillä pitää olla täydet oikeudet koko omaisuuteen, johon kuuluu myös kirjallisuus ilman mitään poikkeuksia. Sitä parempi mitä nopeammin luonto löytää paikkansa tässä uudessa sivilisaatiossa.
Päätän kirjoitukseni Nikolai Gumiljovin runoon. Tuleva akmeisti sanoi joskus ilman kummempia runollisia kikkailuja:
Jumala on, maailma on, ne ovat ikuisia,Nämä ihmiselle osoitetut sanat pätevät yhtä lailla myös kirjallisuuteen. Venäläiseen nykykirjallisuuteen luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun.
Ohikiitävä ja kurja on ihmisen elämä,
Mutta kaiken vie mennessään ihminen,
Joka rakastaa maailmaa ja uskoo Jumalaan.
