10. syyskuuta 2014

Svjatoslav Vakartšukin haastattelu

Lähde: Radio Eho Moskvy <http://www.echo.msk.ru/programs/beseda/1373104-echo/>

4.8.2014 | Alena Veršinina

Svjatoslav Vakartšuk on ensi viikolla Helsingissä esiintyvän supersuositun ukrainalaisen rockbändin, Okean Elzin lauluntekijä.

Ukraina harkitsee noin 500 venäläisen tiede- ja kulttuurivaikuttajan pääsykieltoa alueelleen. Syynä tähän on tiettyjen henkilöiden asenne Ukrainan tilanteeseen.

***

S. VAKARTŠUK: Mennäänpä kaikkein tärkeimpään. En ole koskaan kannattanut minkäänlaisia pakotteita. Minusta sellaiset ovat äärimmäinen toimenpide. Pakotteet eivät yleensä ole kovin tehokkaita, ne aiheuttavat vain lisää erimielisyyksiä ja vastapakotteita. Ja oikeastaan olen sitä mieltä, että sellaisten ihmisten sitominen... jotka eivät varsinaisesti edusta valtiota, heidän sitomisensa jonkinlaisilla virallisilla pakotteilla ei varmaankaan ole kovin rakentavaa tai tehokasta. Mielestäni missä hyvänsä maassa, jossa on vahvoja arvoja ja luja yhteiskunta, on tehokkaampiakin tapoja reagoida muiden maiden tunnettujen henkilöiden epätoivottaviin toimiin. Voi vaikkapa jättää konsertin väliin, olla ostamatta lippuja, boikotoida keikkoja. Eiköhän sellainen toimi paljon paremmin. Minusta tuntuu, että pakotteet sitovat solmut vain tiukemmalle. Ne koskevat niin monia ihmisiä... Ja jos tällaiset pakotteet tulevat voimaan, niin joskus ne pitää poistaakin. Milloin sitten ja millä perusteilla? Ehkä ne ovat jo voimassa? Näiden kanssa pitää olla hyvin varovainen. Sanoisin, että millä hyvänsä virallisilla pakotteilla on kielteinen vaikutus. Etenkin jos ne koskevat taiteen parissa työskenteleviä.

A. VERŠININA: Kysyin [Ukrainan ulkoministerin neuvonantajalta] Anton Geraštšenkolta, minkäkestoisista pakotteista tässä puhutaan. Hän sanoi, että ehkä vuosi, kolme tai viisi... Tätä he nyt ulkoministeriössä pohtivat.

S. VAKARTŠUK: Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, tuo on hänen henkilökohtainen mielipiteensä, ei hallituksen virallinen kannanotto. Voi toki olla, että olen saanut väärää tietoa.

A. VERŠININA: Hän järjestää asiasta virallisen lehdistötilaisuuden, jossa kaiketi saamme lisätietoa.

S. VAKARTŠUK: No odotellaan sitä. Jotta voisi puhua virallisesta kannanotosta, pitäisi saada maan johdon lausunto, tai edes ministerin. Minä olen mielipiteeni sanonut. Haluan kuitenkin painottaa erästä toista asiaa. Kulttuuria ja politiikkaa ei saisi sotkea, se on selvä. Mutta meidän tulee kuitenkin ymmärtää, että heillä, joilla on tunnettuutta ja näkyvyyttä, heillä on myös tavallisia kansalaisia suurempi vastuu. Heidän pitää ymmärtää mitä, miksi, kenelle ja millä perusteilla he puhuvat. Minulla itselläni esimerkiksi on ollut aina omat periaatteeni eivätkä ne ole muuttuneet: ketään ei saa loukata, en puhu kenellekään rumasti enkä ole koskaan antanut itseni puhua mistään maasta ikävään sävyyn, sillä yleistyksiä on vaikea tehdä. Näistä periaatteista olen aina pitänyt kiinni. Joskus sekään ei riitä, voi silti joutua pakotteiden tai syytösten kohteeksi, mutta olen riittävän vahva kestääkseni sen. Saman neuvon annan kaikille: älkää ylittäkö näitä rajoja. Jos ne ylittää, vaikkapa vain ohimenevässä tunteenpurkauksessa, asiat käyvät hankaliksi. Sitä on vaikea perua.

A. VERŠININA: Jos tällaiset kiellot kuitenkin tulevat voimaan, aiotteko puhua venäläisten kollegojenne puolesta? Heistähän monet kannattavat Krimin liittämistä Venäjään ja tukevat Putinin politiikkaa.

S. VAKARTŠUK: Kuulkaa... Olen jo sanonut sanottavani. En minä aio henkilökohtaisesti... minulla on omat mielipiteeni eivätkä ne muutu. Muilla ihmisillä voi olla muita mielipiteitä. Olkoon mielipide mikä hyvänsä, tärkeintä on seista sen takana ja vastata mahdollisista seurauksista. Miten, sen elämä näyttää. Mutta sanon vielä kerran: minä vastustan hallinnollisia pakotteita. Silloin kun ne eivät koske talousasioita vaan taideväkeä, ne jotenkin mytologisoivat ja sankarillistivat, aina on niitä, jotka puolustautuvat ja vastustavat. Niitä käytetään hyväksi PR:ssä ja muussa sellaisessa. Kaikkein haitallisinta, kaikkein tehokkain tapa osoittaa taiteilijalle tyytymättömyytensä on olla kuin häntä ei olisikaan. Uskokaa pois.

4. syyskuuta 2014

Toimitukselta: olemmeko sodassa?

Lähde: Vedomosti <http://www.vedomosti.ru/opinion/news/32616101/voyuem-li-my>

27.8.2014 | Pavel Aptekar, Nikolai Epple, Andrei Sinitsyn

Kaakkois-Ukrainan konfliktissa Venäjän hallinto on vaarassa toistaa neuvostojohdon virheet.

Ukrainan alueella kuolleiden ja kiinniotettujen venäläisten sotilaiden herättämien kysymysten määrä on ylittänyt kriittisen massan. Käykö Venäjä Ukrainassa sotaa ja jos, niin millä perusteilla? Jos ei, niin ketkä makaavat tuoreissa haudoissa ja antavat lausuntoja Ukrainan turvallisuuspalvelun (SBU:n) kuulusteluissa?

Presidentin ihmisoikeusneuvoston Sergei Krivenko ja Ella Poljakova ovat pyytäneet Venäjän federaation tutkintakomitealta vahvistusta tietoihin 18. motorisoidun prikaatin yhdeksän sotilaan Rostovin alueella oletettavasti tapahtuneista kuolemista. Syytöksiä tämän alaosaston sotilaiden osallistumisesta kaakkoisen Ukrainan sotatapahtumiin ilmaantui Ukrainan mediaan kesäkuun puolivälissä. Stavropolin aluepiirin sotilaiden äitien järjestön edustaja Ljudmila Bogatenkova vahvisti gazeta.ru-verkkolehdelle, että yhdeksän taistelijaa kaatui elokuun 9. päivänä Snežnyissä, Donetskin ja Luhanskin alueiden rajalla. Heistä kirjoitti mahdollisesti myös dagestanilainen lehti Tšernovik: lehden lähteet vakuuttavat, että he tarkistavat jälkeenpäin niin taisteluharjoituksissa kuolleiden kuin armeijasta erotettujenkin henkilötiedot.

Monien medialähteiden mukaan 24. elokuuta lähtien on Pihkovan alueella haudattu Pihkovan 76. maahanlaskudivisioonan sotilaita, niin ammattisotilaita kuin värvättyjäkin. Viime maanantaina haudattiin Leonid Kitšatkin ja Aleksandr Osipov. Ukrainan media on aiemmin ilmoittanut, että juuri tämännimisten henkilöpaperit olivat löytyneet Ukrainan armeijan nappaamasta panssarivaunusta.

Eilen taas SBU kertoi vanginneensa kymmenen 98. maahanlaskujoukon 331. rykmentin sotilasta. Lisäksi se julkaisi videon, jossa neljää heistä kuulustellaan. Venäjän puolustusministeriön mukaan nämä laskuvarjosotilaat eksyivät partioidessaan rajaseudulla.

Sosiaalinen media on jo viikon ajan huhunnut, että useisiin kymmeniin laskuvarjojoukkojen sotilaisiin ei ole saatu yhteyttä elokuun puolivälin jälkeen. Venäjän armeija on kieltänyt olevansa missään tekemisissä sotatoimien kanssa eikä se puhu kadonneiden sotilaiden vanhemmille mitään. Tästä kertoi esimerkiksi lehdistötilaisuudessa Saratovissa yhden "Rostovin harjoituksissakin" olleen 76. divisioonan sotilaan, Ilja Maksimovin äiti. Maksimovinkin henkilöpaperit löytyivät Ukrainan armeijan valtaamasta panssariautosta. Vanhemmat eivät ole kuulleet hänestä mitään sitten elokuun 16. päivän.

Virallisten tahojen vaikeneminen tai epämääräiset kommentit vain vahvistavat epäluulon ilmapiiriä ja tuovat mieleen ikäviä esimerkkejä Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Maassa ei tiedetty Puna-armeijan salaisista operaatioista Afganistanissa 1929 ja Xinjiangissa 1930. Mukanaolleita kiellettiin ilmoittamasta sukulaisille olinpaikkaansa. Sensori luki kirjeet ja ne lähetettiin matkaan muualta kuin joukkojen sijoituspaikalta. Yhtä lailla Kremlissä vaiettiin neuvostoliittolaisten sotilaiden osallisuudesta sotatoimiin Koreassa ja Vietnamissa USA:ta vastaan, samoin kuin Egyptissä ja Syyriassa Israelia vastaan.

Aftanistanin sodan alkuvuosina sinne lähetettiin kymmeniä tuhansia upseereja ja värvättyjä sotilaita. 1980-luvun alussa Neuvostoliiton media kertoi heidän olevan vain afganistanilaisten siviilien apuna, kansalaiset kuulivat sotatoimista tässä vuoristoisessa maassa vain läntisten lähteiden kautta. Kaatuneet tuotiin kotiin ja haudattiin salaa, aina 1980-luvun puoliväliin asti heidän kuolinpaikkansa ja -syynsä salattiin.

Venäjällä tätä perinnettä yritettiin jatkaa marraskuussa 1994 järjestettäessä sotilaallista apua Džohar Dudajevin vastaiselle oppositiolle Tšetšeniassa. Noin 80 vastavakoilun upseeria ja aliupseeria pestautui armeijaan "sotatekniikan huoltotehtäviin". Värväytyneet osallistuivat 26.11.1994 epäonnistuneeseen Groznyin valtaukseen. Monet heistä kaatuivat ja yli 20 joutui vangiksi. Puolustusministeri Pavel Gratšev ilmoitti, että Venäjän armeijalla ei ollut mitään tekemistä valtausyrityksen kanssa, vaan Tšetšeniassa taistelevat palkkasoturit.

Niin Afganistanissa kuin Tšetšeniassakin saatiin oppitunti avoimuudesta. Molemmissa tapauksissa sota ja yritykset salata tiedot menetetyistä sotilaista vaikuttivat yhteiskunnallisen kriisin eskaloitumiseen sekä hallinnon poliittisen tuen heikentymiseen. Virkavallan näkökulmasta opit olivat kuitenkin kielteisiä, romahtihan monen ura silloin kun kaikki avautui.

Tšetšenian jälkeen Venäjän armeijassa alkoivat ainakin jonkinlaiset uudistukset. Moniin niistä vaikuttivat riippumattomat tiedotusvälineet ja kansalaisjärjestöt, etenkin sotilaiden äitien järjestöt. Tämä oli valtion virkamieskunnalle epämiellyttävää kehitystä: riippumaton media jäi pieneksi ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen toiminta tehtiin vaikeaksi, riippuvaiset taas vaikenevat.

Käykö Venäjä sotaa Ukrainassa? Se on tärkeä oikeudellinen kysymys, joka aiheuttaa ongelmia ihmisille.

Miten Ukraina suhtautuu vankeihin, joita Venäjä ei tunnusta sotilaikseen? Muodollisesti kuten separatistiryhmien jäseniin.

Jos sotilaat purkavat sopimuksensa juuri ennen tehtävään lähettämistä, kuka vastaa heidän oikeuksistaan ja hengestään? Sukulaisilla ei ole minkäänlaista pohjaa vaatia valtiolta korvauksia. Jos me emme ole sodassa, mutta sotilaamme joutuvat Ukrainan vangiksi, mikä estää puolustusministeriötä julistamasta heitä karkureiksi ja heittämään kotiinpaluun jälkeen vankilaan? Tästäkin on historiassa runsaasti kokemusta.

Ehkä venäläiset poliitikot ja sotilaat yrittävät toimia kuten Krimillä, armeijamme osallisuus sielläkin kiellettiin pitkään. "Kunniakas voitto" aiheutti venäläisten näkökentässä kansainvälisten ja sisäisten sääntöjen noudattamiseen liittyviä kysymyksiä. Mutta Krimillä selvittiin ilman ammuskelua ja uhreja. Kaakossa kaikki on toisin, siellä ei näy merkkejä minkäänlaisesta hypoteettisesta "voitosta". Informaatiota ei voi saada täysin hallintaansa. Vastuu uhreista on kannettava.

2. syyskuuta 2014

Pystyimme ja pystymme lopettamaan sen

Lähde: Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin lehdistökeskus <http://www.khodorkovsky.ru/news/2014/08/28/18894.html>

28.8.2014 | Mihail Hodorkovski

Olemme sodassa Ukrainaa vastaan. Oikeasti. Lähetämme sinne sotilaita ja tekniikkaa. Ukrainalaiset tappelevat hyvin, mutta joutuvat perääntymään. Osapuolet ovat tietysti hyvin epätasapainoiset.

Ja hallintomme valehtelee koko ajan. Aivan kuten se valehteli 80-luvulla Afganistanista. Ja 90-luvulla Tšetšeniasta. Tänään se valehtelee Ukrainasta. Ja me hautaamme eilisiä työtovereitamme, ystäviämme ja sukulaisiamme, joita on nyt molemmilla puolilla, jotka tappavat toisiaan, ei suinkaan siksi että niin haluavat, vaan siksi että pitkään vallassa ollut johto tarvitsee aina verta.

Tämän toki tiedämme. Sen vuoksi hallinto valehtelee.

Miksi me siis teeskentelemme uskovamme? Jänistääkö meitä? Emmekö uskalla edes ajatella? Eikö lasten menettäminen sitten pelota?! Tai veljien ampuminen? Miten me sitten jatkamme elämää?

Tiedättekö, me olemme pystyneet ja me pystymme lopettamaan sen. Ei ole vaikea lähteä kaduille, uhata lakoilla. Hallinto nöyrtyy saman tien, se on pelkurimainen. Mutta ei, sen sijaan teeskentelemme uskovamme. Ja itkemme hautajaisissa.

Niinpä niin, enää en voi enkä halua olla hiljaa!