Mistä on kyse kun puhutaan Tolstoin tyylistä? 1800-luvun aateliskartanoiden asukkaiden elämäntyylistä ja ajatusmaailmasta. Dostojevskin tyyli taas edustaa aatelintonta kaupunkisivistyneistöä. Gogolin tyyli on hyvin monipuolista, mutta Kuolleissa sieluissa kuolleiden sielujen omistajat puhuvat ainoalla heille mahdollisella tyylillä. Pari- kolmekymmentä vuotta Gogolin jälkeen heidän puheenpartensa oli jo erilainen, heitä ei oikeastaan enää edes ollut, koska maaorjuus oli lakkautettu Venäjällä. Tšehovin tyyli heijastaa kaikkialla hänen omaa elämäntyyliään sekä sen ympäristön tyyliä, johon hän kuului: venäläisen ensimmäisen sukupolven ei-perityn intelligentsian.
Poikkeuksia tietysti on, mutta minusta vaikuttaa, että ihmisten elämäntavoista ammentuva tyyli usein heijastaa myös heidän suhdettaan luontoon, sitä miten he näkevät luonnon, tapaa, jolla henkilö osallistuu maailmaan ja luontoon. Katsokaa vain miten erilainen on suhde maailmaan ja sitä kautta luontoon Tolstoilla, Gogolilla, Tšehovilla ja Turgenevilla. Kullakin näistä kirjailijoista tuntuu olleen oma maailmansa, omat värinsä, äänensä, auringonnousunsa ja -laskunsa. Kukin heistä loi omanlaisensa version maailmasta ja luonnosta, sen väreistä, äänistä ja ilmapiiristä. Yhteistä venäläisille klassikoille on kenties vain yksi: niistä puuttuu huoli luonnosta, sen olemassaolon jatkuvuudesta, sen ikuisuudesta ja kaiken kaikkiaan, sen lähes äärettömästä pitkäikäisyydestä.
Niin Turgenevin ja Gontšarovin kuin Puškinin ja Lermontovinkin maisemat ovat tietysti suuria mestarinäytteitä, mutta sittenkin, kun luen heitä niin en voi olla ajattelematta: "Olisipa meillä teidän ongelmanne!"Tämänhetkinen kaino, luoksemääsemättömänoloinen toiveeni on ihailla luontoa ja siirtää rakkautensa, maisemallisen henkensä lukijalle. Se voi jäädä pelkäksi haaveeksi, jos lukijani asuvat Tšernobylin alueella tai entisen Araljärven rannoilla! Eivätkä oikeastaan edes elä, vaan, epäjohdonmukaisesti, ovat olemassa.
Neuvostoajan kirjailijoiden luonto on aivan toisenlainen. Kuvaako Aleksandr Serafimovitš luontoa ylipäätään romaanissa Rautavyöry? Entä Isaak Babel Punaisessa ratsuväessä? Artjom Vesjolyi Verellä huuhdellussa Venäjässä? Olihan toki toisenlaisiakin ilmiöitä, oli Platonov, oli Bulgakov. Juuri yhteiskunnan paradoksaalinen luonnonlakien ulkopuolinen olemassaolo synnytti Andrei Platonovin paradoksaalisen tyylin (sekä Bulgakovin fantasmagorian).
Minusta vaikuttaa siltä, että olennaisinta Platonovin paradoksaalisuudessa on ihmisen uskomaton ja villi väkivalta luontokappaleita ja luontoa kohtaan sellaisenaan, ikään kuin olisimme luonnon ulkopuolisia ja senvastaisia. Mikä vielä voisi olla suuri paradoksi, mistä tällainen olemassaolomme johtuu? Romaanin Monttu ja erityisesti Tševengurin uudelleenlukeminen vakuuttaa yhä uudelleen tästä. Kirjoittaahan Platonov "luontoihmisistä", sellaisista kuin Fro, Ivanov tai Lumoutunut ihminen, aivan erilaiseen tyyliin. Mutta hekin ovat tuomittuja.
Entäpä sitten Prišvin tai Sokolov-Mikitov. He pakenivat tätä väkivaltaa ja luontoon kohdistuvaa mielivaltaa vielä suojeltuihin metsiin ja siellä, metsän hiljaisuudessa, he halusivat yhdessä tämän hiljaisuuden kanssa kuolla. He halusivat jakaa kohtalonsa luonnon kanssa. Rajoittamattomat ja itsekkäät toimet luonnossa, kokeet luonnon kustannuksella olivat heille vieraita. Kyllähän mestari, aito työläisihminen, aina tietää ja tuntee mitä hän pystyy tekemään ja mitä hänen pitää tehdä sekä mitä hän ei voi tai ei saa tehdä. Hän tietää, että hänen työllään on rajat. Hän erottaa helposti hyödyllisen työn hyödyttömästä ja tuhoavasta. Saman lailla työn ymmärtäminen eroaa myös toiminnasta.
Luonto on harmoninen, sitä ei käy kiistäminen. Harmonisuutensa ansiosta se on ylipäätään olemassa. Mutta emme tahdo tajuta, että harmonia on myös rajoitusten taidetta, kaiken turhan syrjäänheittämisen taidetta, kaiken päin mäntyä menneen, kaiken sen, joka on nyt tai tulevaisuudessa esteenä elämän jatkumiselle maapallolla.
Emme myöskään halua ymmärtää, että maanpäällinen elämä on rajallinen, että tämän maailman ihminen on rajallinen. Kun puhumme moittien tai jopa halveksuen rajallisesta ihmisestä, emme aavista sanovamme suoran totuuden, sillä rajallisia me todellakin olemme. Kirjallisuus yrittää yhtä täysin turhaan avata uudenlaista henkilökuvaa. Kaikki olemassaolevat ihmisluonteen piirteet on jo avattu, sillä niitäkin on vain rajallinen määrä.
Seuraavaksi teen pienen hypyn maantieteeseen.
Kun Kolumbus, Cook, Magalhães ja tuhannet muut vähemmän menestykselliset ja siksi meille tuntemattomat tutkimusretkeilijät purjehtivat (on erittäin tärkeää huomata, että heitä kuljetti luonnonvoima — tuuli) valtamerillä, he pyrkivät löytämään jotain aidosti uutta. Kukin heistä luotti omaan menestykseensä ja intuitioonsa. Muita takeita heillä ei ollut, ei ollut ohjelmia, suunnitelmia tai aikarajoja. Kukaan heistä ei tiennyt milloin palaa kotiin tai palaako milloinkaan. Siinä oli kyseessä löytöretkeily sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän aikanamme maantieteelliset kartat ovat jo valmiita, ja löytöretkeilijöiden paikan ovat ottaneet tutkijat, joita voisi oikeastaan paremminkin kutsua tarkentajiksi. Heidän reittinsä ja ohjelmansa ovat kaukaa edeltä suunnitellut, ehkä vaikkapa vuosi ennen itse matkan alkamista. Avaruudessa ollessaan he tietävät montako minuuttia maapallon kiertäminen kestää, tai jos he lentävät kuuhun tai Marsiin, kuinka kauan perille pääseminen vielä kestää.
Sivistys on ylipäätään muuttanut matkustamisen urheiluksi ja turismiksi. Matkailija ampaisi uusille reiteille nähdäkseen jotain, jos ei nyt ensimmäisenä, niin ainakin yhtenä ensimmäisistä. Turistia taas ajaa kateus: miten voi olla, että sadat miljoonat ovat nähneet Pariisin, mutta minä en? Törkeää! Miljoonat ovat lipuneet Magalhãesinsalmin läpi, mutta minä en? Törkeää sekin!
Jos merkittävimmät maantieteelliset löydöt on tehty tuulen avulla, niin ihmisen ja ihmisluonteen löytöjen tärkeimpänä työkaluna on ollut sulkakynä.
Renessanssitaide ei sattumalta osunut suurten löytöretkien aikaan. Näyttäisi siltä, että ihminen pystyi löytämään itsensä samalla kun hän löysi maailman. Kun toinen tuli valmiiksi, tuli toinenkin.
Toistan vielä, että löytäminen saatiin valmiiksi, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole siihen tahtonut uskoa. Ei varsinkaan suhteessa itseensä, ei varsinkaan jatkuvasti "ajankohtainen" neuvostokirjallisuus, suurelta osin ei sosialistinen realismikaan. Mutta uskoa pitäisi, todellisuus pakottaa.
Voisi kysyä, mitä uusia ominaisuuksia kirjallisuus ja tiede ovat viimeisen tuhannen vuoden aikana avanneet ihmisessä? Ei todellakaan mitään. Hyvä ja paha, rehellisyys ja petturuus, pelkuruus ja urheus, heikkous ja vahvuus, kyky rakastaa ja vihata, kaikki nämä ovat olleet tunnettuja jo aikojen alusta asti. Jo muinaiset taiteilijat ovat myyttien muodossa kertoneet niistä selkeästi ja taitavasti.
Myytit olivat innostuksen lähteenä vaikkapa Shakespearen tuotannossa, mutta Venäjällä niiden vaikutus näkyi ensinnä pyhien elämäkerroissa. Sen jälkeen mielestäni Gogolin tuotannossa. Gogol sai lähes valmiiksi ihmisominaisuuksien taulun, vähän samaan tapaan kuin Mendelejev alkuaineiden jaksollisen järjestelmän. Eikö Kuolleita sieluja muka voi rinnastaa tähän? Minusta tuntuu, että jopa Akaki Akakijevitš Bašmatškinin taustalla on myytti. Dostojevski puolestaan saattoi Gogolin työn loppuun. Hänen hahmonsa, kuten Stavrogin, Karamazovin veljekset ja munkkivanhus Zosima vahvistavat tämän.
Ihmisluonteella oli venäläiselle kirjallisuudelle ylipäätään yleisempi tyyppijärjestelmällinen merkitys. Tämä merkitsee sitä, että Tšehov kertoi tuotannossaan niiden luonteenpiirteiden ryhmien ominaisuuksista, joihin hän itse kuului, joihin kuuluivat Jelpatevski, Boborykin ja Levitan. Heidäthän hän näki ensisijaisiksi lukijoikseen ja kirjoitti siis ennen muuta heille. Tšehovin aikaan Venäjällä oli paljon tšehoveita. Toinen juttu on se, että vain yhdestä heistä tuli kuuluisa sanataiteilija. Kyllähän Puškininkin ympärillä oli monia puškineita, hyvin huomattavia kirjallisuushistorian kannalta, mutta merkittävästi häntä lahjattomampia. Ihmisluonteet ja niille tyypilliset ryhmät muodostivat myös sen yhteiskunnan, jossa he vaikuttivat toisiinsa, oppivat tuntemaan toisensa ja rikastuivat sen myötä henkisesti sekä muodostivat eliitin. Ilman tällaisia tyypiteltyjä ryhmiä yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskunta ja muuttuisi väkijoukoksi, joka hyvin helposti omaksuisi yleisiä ja siten primitiivisiä ajatuksia. Ja huom.: yhteiskunta ja väkijoukko ovat kaukana toisistaan, ne syntyvätkin ihan eri tavoin. Yhteiskunta on evoluution tulos, voisi jopa sanoa, kulttuurisen evoluution. Se voi muuttua väkijoukoksi vain vallankumouksen kautta. Väkijoukkohan on yhtä, ja yhtenäisyyteen ei kuulu harmonia, sillä se ei sellaista tarvitse.
